Sydäntäni vieraili välillä vieras, sen nimi oli tyhjyys. Ensin se vain aika ajoin vieraili ja kyläili, mutta nyt se on jäänyt asumaan. Se on rakentanut talon mun sydämeen. Tyhjyys haukkasi palan tykyttävistä kammioistani rakentaakseen sinne talon, jottei sen tarvitsisi enää kyläillä. Tyhjyys nyt makoilee ja touhuaa mun sydämeni kammioissa, se lähettelee kirjeitä mun aivoille. Se hengailee, eikä sillä ole aikomusta enää lähteä pois.
Välillä tyhjyys retkeilee mun aivoihin, ja se näkyy mun silmistä, tyhjästä katseesta, kun mä tuijotan seinää. Mä tuijotan seinää, tota samaa seinää samassa paikassa, ja päivät toistaa itseään. Tyhjyys matkailee pitkin kehoa ja remontoi taloaan suuremmaksi. Se on niinku miljonääri, joka haluaa oman kartanon Los Angelesista Berliiniin. Siellä, sisällä, kaikkialla, se oleskelee ja mä istun ja makoilen sohvalla hiljaa, ja mun naamalihakset lässähtää paikoilleen. Ei niille ole mitään tekemistä, kun tyhjyyteen tipahtaa mun tunteet. Tyhjyys tuli ja kadotti ne, mun tunteet ja mun ajatukset. Naama nollalukemissa.
Ihmiset sanoo, että pitäisi mennä töihin tai opiskella. Tai perusta vaikka oma yritys, tai striimaa, tee jotain. Mutta tyhjyys sanoo, että mun raajoilla ei ole mitään virkaa. Että ei ole mitään virkaa millään solulla, eikä ees sielulla.
Tyhjyyden ei kuuluis painaa. Mut tieto, et mun elämä vaan ajelehtii eteenpäin tässä sohvalla makoillen tunteja, päiviä, kuukausia eteenpäin, ilman että saan tehtyä mitään, on painava. Tyhjyys on ottanut musta vallan, eikä se päästä mua menemään, vaan se lähettää kirjeitä mun aivoille, joissa lukee ettei ole mitään merkitystä millään, täällä tyhjyydessä.
